Mielenterveys- ja päihdepalvelut ovat olleet vähän ”toisen luokan kansalaisia” palveluverkossa ainakin päätöksenteon osalta. 1990 -luvulla mielenterveyshoidossa siirryttiin laitoshoidosta avopalveluihin, mikä ei suinkaan lisännyt tarpeeseen vastaavalla tasolla avohoidon määrää, vaan koko kentältä on nipistetty kaikki nämä vuodet. Samaan aikaan työkyvyttömyyden ykkössyyksi ovat nousseet mielenterveyden ongelmat. Etenkin nuorten osalta karuimmat luvut ovat ovat osoittaneet, että jopa 20 – 25% 25-vuotiaista on mielenterveyssyistä työelämän ulkopuolella, osa syrjäytyneinä tai ainakin vakavassa syrjäytymisvaarassa. Vasta koronan myötä päätöksentekijöiden keskuudessa on herätty tilanteeseen todenteolla. Ammattilaiset ovat koettaneet viestiä hätää jo aiemmin.
Lasten ja nuorten mielenterveydestä on pidettävä huolta kokonaisvaltaisesti. Polku alkaa neuvoloista ja perheiden hyvinvoinnista, vanhempien hyvinvoinnista huolehtimisesta, mutta jatkuu päivähoitoon ja peruskouluun. Tarve turvallisille aikuisille, mahdollisuudelle lapsuuden huolettomuuteen ja tukeen on suurempi kuin, mihin me yhteiskuntana kykenemme vastaamaan.
Lasten ja nuorten palveluissa keskitytään nyt enemmän diagnostiikkaan, mutta sitten hoito ja tuki jää jotenkin vanhempien ja yksilöiden omille harteille. Jos hoitoon pääsee, se saattaa olla liian harvakseltaan toimivaa. Osaamista ja resursseja tarvitaan lisää. Itse olisin sitä mieltä, että perhetyötä pitäisi olla enemmän, ja mahdollisesti perheisiin jalkautuvaa mielenterveystyötä tai valmennusta (esim. nepsyvalmennus voisi ehkäistä vaativampien mielenterveyspalveluiden tarvetta).
Lapsiin ja nuoriin on nyt panostettava todenteolla, mutta omassa työssäni näen myös vanhempien ja ylipäätään aikuisten uupumuksen lisääntymisen. Heitä ei saa pettää myöskään.
Päihdepalveluissa on käynyt ja käymässä sama ilmiö laitoshoidosta avohoitoon siirtymisessä. Silti välillä laitoshoito on paikallaan. Myös hoitojen monipuolisuus olisi tarpeen. Päihdeongelmainen saattaa käydä lukuisia hoitoja, joista jokainen jättää jäljen ja kaikessa hiljaisuudessa vie eteenpäin. Oikeasti milloinkaan ei voi sanoa, että ihminen on toivoton tai häneen ei pitäisi enää panostaa. Mutta ehkä sitä kokonaistilanteen arviota ja rinnalla kulkemisen palveluita pitäisi lisätä, jotta pystyttäisiin tarttumaan ihmisen tilanteeseen niillä keinoin, jotka oikeasti hän kokee oleellisena, eikä niitä, joita järjestelmä näkee hänen tarvitsevan. Kuulluksi ja kohdatuksi tuleminen on mielenterveys- JA päihdeongelmaisten hoidossa syvintä ydintä!
Kaksoisdiagnoosiasiakkaiden eli niiden, joilla on samanaikaisesti sekä mielenterveys- että päihdeongelmia, hoito on edelleen aika retuperällä. Tässä mennään resurssiniukkuuden taakse, mutta tehoton hoito tulee lopulta kaikkein kalleimmaksi.
Olen tehnyt mielenterveys- ja päihdetyötä eri yksiköissä ja tehtävissä parikymmentä vuotta, joten voisin tästä nyt jatkaa puhumista (ja vähän jatkan toisessa teemassa)…
