Skip to content

Muutama miete päihdetyöstä ja mielenterveydestä

Suomessa keskustellaan aika ajoin – ja silloin hyvin tunnepitoisesti – päihdetyöstä. Virallisesti päihdetyö kuuluu mielenterveystyön (ja silloin terveydenhuollon) alle, mutta pitkään meillä Suomessa suuresta osasta päihdetyöstä vastasi sosiaalihuolto. Espoo oli yksi ensimmäisiä kaupunkeja, joissa mielenterveys- ja päihdepalvelut yhdistettiin samaan organisaatioon, jolloin ideaalitilanteessa apua tarvitsevan pitäisi saada tukea tarvitessaan sekä mielenterveys- että päihdeongelmaan, eikä joko tai. Käytännössä resurssipula syö tätä ideaalia.

Ennaltaehkäisy kaikkein tärkeintä

Kaikkein parasta päihde- ja mielenterveystyötä on lasten, nuorten ja perheiden auttaminen heti, kun he tukea tarvitsevat. Sillä ehkäistään ongelmien pitkittymistä ja ei-suotuisien ratkaisukeinojen etsimistä. Perheiden ongelmallinen päihteidenkäyttö on useasti vanhempien yritystä selvitä omista tunteistaan ja kuormittuneisuudesta.

Nuoret taas ajautuvat monesti kaveripiirin kautta päihteiden pariin. He eivät usein koe vielä käytön alussa niin merkittäviä haittoja päihteiden käytöstä, että haitoista puhuminen auttaisi lopettamaan ennen ongelmavyyhdin kroonistumista. Toki se voi auttaa ennen käytön aloittamista, mutta niille, joita aihepiiri syystä tai toisesta kiehtoo, valistuksella voi olla myös ns. työntävä vaikutus. Vanhemmilla on valitettavan usein uskomus, ettei oma lapsi missään nimessä käytä tai kokeile mitään, mutta 10,2% 8.- 9.lk on humalassa kerran kuukaudessa ja 5% käyttää kerran viikossa alkoholia. Kannabiskokeilutkin ovat verraten yleisiä samoilla luokilla ja toisen asteen opiskelijoiden keskuudessa. Päihteiden käyttö on nuorilla suorassa yhteydessä mielenterveyden ongelmiin, joten nuorten pahoinvoinnin merkkejä kannattaa kuunnella tarkalla korvalla. Ja apua hakea.

Päihdehoitoon lisää joustavuutta

Kun päihteitä jo käytetään siten, että se aiheuttaa elämää haittaavia seurauksia (mm.mielenterveydellisiä ja toimintakyvyn ongelmia, rahavaikeuksia, ihmissuhdeongelmia, työssä tai opinnoissa selviytymisen hankaluutta), ja apua kaipaisi, tarjolla on usein yksi aika avohoidossa, ja seuraavat joskus viikkojen päästä  – tai ryhmätoimintaa (/ryhmähoitoa). Vaateena näissä on päihteettömyys. Päihdeongelmaisten on tyypillisesti vaikea sitoutua tiettyyn kellonaikaan tulemaan paikalle, ainakaan aamupäivällä, joten joustoa aikoihin tai hakeutumistapoihin tarvittaisiin nykyistä enemmän. Ongelmien vyyhti ei lisäksi katoa kotoa tai elämänpiiristä ensimmäisen kerran hoitoon pyrkiessä; eiväthän ne ongelmat ole yhtäkkiä syntyneetkään, joten jos selviytymiskeinona on ollut päihteet, päihteettömyys karsii monet pois.

Ryhmät ovat joillekin todella hyvä tapa jakaa omia kokemuksiaan,kuulla toisten ja saada apua ja motivaatiota. Ongelmalliseen päihteiden käyttöön liittyy yleensä häpeää ja myös mielenterveyden häiriöitä (sosiaalisten tilanteiden pelkoa, masennusta..), joiden vuoksi monen ihmisen kokoontumiset tai jopa bussimatkat hoitotapaamiseen vieraiden ihmisten keskellä, ovat jopa ylitsepääsemättömiä. Kotiin vietävä työ tai liikkuva päihdetyö voisi tässä auttaa pääsemään hoitopolulla alkuun. Palveluohjaustyylinen työtapa, missä asiakkuudet ovat pitkiä ja liikkeelle lähdetään siitä, missä asiakas kulloinkin on, auttavat saamaan asioita hoidetuksi ja ehkä myös hoitoon, kun toivon kipinä alkaa konkretisoitua.

Matalan kynnyksen päihdetyötä tekevät usein järjestöt, jotka pystyvät tarjoamaan joustavammin päihteiden kanssa painiskeleville mielekästä tekemistä, päihteettömiä ihmissuhteita ja tukea. Monet päihdetyötä tekevät tahot ovat taustaltaan kristillisiä. Moni on saanut uskosta voimaa uuteen elämään ja yhteisöön kuulumisesta merkitystä, joka kantaa eteenpäin. Silti on pidettävä huolta siitä, että on niitäkin paikkoja, joissa usko ei ole mukana toipumisessa tai päihdeongelmasta selviytymisestä. Joiltakin osin kaupunkien ostopalveluina hankittujen päihdehoitojen valinnanvara on liian kapea.

Onko täysraittiuden pyrkimys perustelua?

Aina päihdehoidoista keskusteltaessa Minnesota -mallin – ja muut 12 askeleen ohjelmaan perustuvien hoitomallien – kannattajat nousevat puolustautumaan. 12 askeleen hoitomalli on onnistunut siinä, että avohoito toimii joustavasti ja inhimillisesti. Tukihenkilö löytyy yhteisöstä, ryhmiä on eri aikoina ja eri puolilla Suomea ja maailmaa ja ohjelma on selkeä. Jumala tai korkeamman voiman edessä oman voimattomuuden myöntäminen on mukana tässä mallissa. Osa yhteisöistä on aidosti joustavia ja puhuu todella avoimella käsityksellä korkeammasta voimasta, osa ei ole niin sallivia. Myös täysraittiuden vaatimus on jyrkkä. Suomessa kiistattomasti on laajaa ja sukupolvet ylittävaä alkoholismia. Yhtälailla meillä on myös vahva sotatrauma ja salaisuuksien vyyhtejä suvuissa, joista ei ole puhuttu. Sosiaalisilla ja ympäristötekijöillä on aina vaikutusta, vaikka geneettisesti alttiutta sairauteen olisi. Retkahduksiin ja siihen, ettei täysraittiuteen kykene liittyy häpeää, joka taas voi tehdä päihdeongelmasta selviämisestä entistä vaikeampaa.

12 askeleen malli on siis vain yksi tapa selvitä päihdeongelmasta voittajana. Kaikki päihteitä ongelmallisesti käyttäneet eivät tarvitse täysraittiutta, joskin monet selkeästi siitä hyötyvät ja riippuvuusoireilun ketjun voi sillä tavoin pitää hallinnassa. Silti isoin työ on jokaisen omassa elämässä ja muutoksissa, joita on tehtävä, jotta elämään löytyy mielekkyys ja tasapaino. Meillä on iso tehtävä siinä, miten ratkaisemme päihdetyön riittävyyden, vaikka se maksaakin enemmän kuin monet suoraviivaisemmat sairauksien ja ongelmien hoidot. Julkisella sektorilla on vastuu sairauksien hoidosta ja sinne samaa joustavuutta pitäisi saada lisää. Alkoholi, joka on meillä yleisin päihde, aiheutti vuonna 2012 THL:n mukaan 2 miljardin euron välittömät ja välilliset kustannukset yhteiskunnalle. Inhimillinen hinta ei ole mitattavissa.

Päihteet ja mielenterveys, matalalla kynnyksellä apua

Päihdeongelmat ja mielenterveysongelmat ovat usein muna-kana -tyyppinen vyyhti. Myös mielenterveyden häiriöt ovat edelleen leimattuja, jolloin ihmisten halu hakea apua pitkittyy ja niitä aletaan itsehoitaa esimerkiksi päihteillä. Vaatimustaso itselle ja paineet pärjäämisestä koulussa, töissä tai sosiaalisesti ovat niin kovat, ettei ihminen niitä jaksa loputtomiin. Jos jotain voisin toivoa tulevaisuuden ihmisten suhtautumisesta mielenterveyteen, niin sitä, että jaksamisesta, väsymisestä, yksinäisyyden tunteesta… voisi mennä puhumaan kauppakeskuksissa oleviin terapiapisteisiin samaan tapaan kuin mennään parturiin tai kuntosalille hoitamaan itseään. Tähän on matkaa, mutta sitten ei tarvitsisi mennä alkoon ostamaan viiniä purkaakseen oloa tai jaksaakseen huomiseen tai palkitakseen itsensä siitä, että jaksoi taas yhden päivän suorittaa.

Aina terapian ei myöskään tarvitse olla pitkäkestoista, vaan joskus yksikin kerta riittää – ja tieto, että voi tulla uudelleen, kun seuraavan kerran tarvitsee keskustella asioista ammattilaisen kanssa. Kohdatuksi tuleminen – kuulluksi ja nähdyksi tuleminen – ovat ensimmäisiä ja tärkeimpiä asioita, ja siihen pitää olla aikaa. Jos työntekijä on täysin ylikuormittunut liian suuresta työtaakasta, läsnäolo käy hankalaksi. Siksi etenkään mielenterveystyötä ei voi kiristää samoilla tehokkuusmittareilla kuin nyt on tapana terveydenhuollossa. Mikä maksaa oikea-aikaisessa hoidossa, säästyy kyllä myöhemmin moninkertaisesti.

Päihdehoidossa sama pätee siihen, miten monta mahdollisuutta ihmiselle annetaan aloittaa uusi hoito uudelleen ja uudelleen. Pitkittyneessä tilanteessa kyse on yleensä siitä, että ihminen ei saa sitä tukea tai apua, mitä hän itse kokee tarvitsevansa. Meidän olisi hyvä oppia lähtemään tässäkin ihmisen tilanteesta ja rakennettava siitä. Yleensä itu kyllä löytyy.

Jokaisesta kerrasta jää  lisäksi jokin kipinä, ja joku niistä hoitokerroista on se oikea. Se, käytetäänkö etenkin laitosjaksoa päihdeogelman hoidon ohella/sijaan asuttomuuden paikkaamiseen, rahattomuudesta selviytymiseen, työpaikan tai ihmissuhteen hätäapuna tms. on osa tätä pohdintaa, siksi meillä onkin oltava selkeä palveluverkko, joka tarjoaa monipuolisen avun. Sosiaalityön osaaminen on edelleen kiistaton, vaikka viime sote -uudistustyössä se unohdettiinkin lähes tyystin.

Published inYleinen